REFLECTIONS on SENTIENCE
Cohort Testimonials
Wonder as a Portal into the Forest's Sentience
By Marjo-Riikka Stenius
Encountering the sentience of the forest and plants is easiest for me when I enter a state of mind that resembles play. Ritual gestures and words help me open up to a part of my mind where I can freely observe and connect with my surroundings — with other forms of life — as if I were in interaction with other people.
I can greet trees or other plants, stones, the earth, and say aloud my wish to notice the messages and meanings around me. I can offer my gratitude for their existence. I can pause, let my gaze soften, and listen for what draws me in. What does my attention settle on when the knowing — and sometimes judgmental — analytical mind has stepped into the background?
I can wander without hurry or destination, stop to admire or take a closer look at whatever I encounter. Wherever my attention lands — let that be the beginning of this play. I don’t need to know yet where it will lead.
The play lasts as long as it lasts — until I notice myself rising to the surface from this soft, sweet connection with my surroundings. Often, the play ends when my body’s physical needs call me back, or when the controlling mind starts noticing the passage of time or the quality of my actions, as if seen through the eyes of an outside observer.
Can an adult allow themselves to slip out of time, crawl toward a plant, lean against a tree, speak aloud alone, draw strange symbols in the dirt with a stick, collect stones, seeds, cones?
Why not? Haven’t we all done this as children — and perhaps some of us never stopped? I can speak to a flower or a tree just as I would to a new acquaintance, a relative, or a friend — placing myself in communication with it, without knowing where the conversation will lead.
By speaking to the plant, I acknowledge its life, its existence, and its worth. It is there, just as I am here — in the same time and place — and I can quiet myself to listen: will it respond?
We don’t always understand other people — so why do we expect understanding a plant to be any easier? It is of another kind, whose nature we can observe only with the senses available to us.
Perhaps we can say that the conversation leaves behind more open questions than certain answers. Perhaps trees and plants speak in questions?
Sometimes, questions are the keys to deeper insights — or at least open doors to new explorations. I can look into what has been written about the plant, what is already known, and return to my own memories of our encounter.
Often, the most important thing is to awaken one’s own curiosity — to see the green surroundings in a way that reveals details, patterns, and exceptions. To distinguish the individual within the species, and yet recognize it as part of a larger family, a greater whole.
Ihmettely porttina metsän tuntoisuuteen
Metsän ja kasvien tuntoisuuden kohtaminen on minulle helpointa silloin kun pääsen mielentilaan, joka on lähellä leikkiä. Rituaaliset eleet ja sanat auttavat minua avautumaan mielen osalle, jossa voin vapaasti havainnoida ja olla yhteydessä ympäristööni - toisiin elämänmuotoihin - kuin olisin vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Voin tervehtiä puita tai muita kasveja, kiviä, maata ja sanoa ääneen toiveeni, että huomaisin viestit ja merkitykset ympärilläni ja voin antaa kiitokseni heidän olemassaolostaan. Voin pysähtyä, antaa katseeni pehmentyä ja kuulostella, mikä vetää puoleensa. Mihin huomioni kiinnittyy, kun tietävä ja toisinaan tuomitseva analyyttinen mieli väistyy taka-alalle? Voin vaellella ilman kiirettä ja päämäärää, pysähtyä ihastelemaan tai tutkimaan tarkemmin kaikkea, mitä kohtaan. Mihin huomioni kiinnittyykään, se olkoon tämän leikin aloitus. Minun ei tarvitse vielä tietää, mihin se johtaa. Leikki kestää juuri niin kauan kuin se kestää, kunnes huomaan pulpahtavani pinnalle tästä pehmoisesta, suloisesta yhteydestä ympäristööni. Usein leikin katkaisee oman kehoni fyysinen tarve tai kontrolloivan mielen huomio ajasta tai tekemiseni laadusta, kuin ulkopuolisen katsoja silmin tarkasteltuna. Voiko aikuinen ihminen antaa itsensä kadota ajasta, kyyköttää kasvin äärellä tai nojailla puuhun, puhua ääneen yksinään, piirrellä tikulla maahan erikoisia symboleja, keräillä kiviä, siemeniä, käpyjä?
Miksipä ei? Eikö meistä jokainen ole tehnyt tätä jo lapsena, jotkut eivät ehkä koskaan lopettaneet? Voin hyvin puhua kukalle tai puulle niin kuin puhuisin uudelle tuttavalle, sukulaiselle tai ystävälle, asettautua viestimään sen kanssa ilman että tiedän mihin keskustelu tulee kehittymään. Puhuessani kasville tunnustan sen elämän, olemassaolon ja arvon. Se on siinä niin kuin minä olen tässä, samassa ajassa ja paikassa, ja voin hiljentyä kuuntelemaan vastataanko keskusteluun. Emmehän aina ymmärrä toisia ihmisiäkään, miksi oletamme, että kasvin ymmärtäminen olisi yhtään sen helpompaa? Se on toista lajia, jonka olemusta voimme havainnoida käytössämme olevin aistein. Ehkä voimme todeta, että keskustelusta jäi enemmän avoimia kysymyksiä pyörimään mieleen kuin varmoja vastauksia. Ehkä puut ja kasvit puhuvat juuri kysymyksin? Joskus kysymykset ovatkin avaimia tärkeämpiin oivalluksiin tai ainakin avaavat mahdollisuuksia uusiin tutkimusmatkoihin. Voin selvittää, mitä kasvista on kirjoitettu, mitä siitä jo tiedetään, ja palata muistoihini kohtaamisestamme. Oman uteliaisuuden herättäminen on usein tärkeintä; se että katsoo vihreää ympäristöään niin että alkaa näkemään yksityiskohtia, sääntöjä ja poikkeamia niissä, että erottaa lajin yksilön mutta tunnistaa sen kuuluvan johonkin suurempaan sukuun ja kokonaisuuteen.
All images on this page are copyright of the artist Marjo-Riikka Stenius.
Top: 'Seed Harvesting, Trifolium aureum' (2024). Digital image.
Bottom: 'Seed Archive, Centaurea jacea' (2025). Digital image.
